Joku kaltaisesi

Slasher99: Tämä on ihan kuin jostakin kauhuelokuvasta,

VerV181: nii mikä

Slasher99: No tämä kaikki mitä täällä netissä on. Kuvat ja videot. Ukrainasta. Käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua nykyaikana.

VerV181: en oo seurannu niin tarkasti

Slasher99: Viimeisten kuuden viikon aikana minä en ole juuri mitään muuta tehnytkään.

VerV181: joo oon huomannu

Slasher99: Näitä kuvia pitäisi oikeasti näyttää Venäjän kansalle. Täällä on selvää videokuvaa siitä, mitä venäläissotilaat ovat tehneet ukrainalaisille siviileille.

Slasher99: Toisaalta mitä hyötyä siitä olisi, kansalaiset ovat siellä niin tietämättömiä, etteivät välittäisi kuitenkaan.

VerV181: joko oot katsonut sen tekemäni animaation jonka lähetin

VerV181: typoo, typoo?

Slasher99: Kyllä olen.

VerV181: kiva voit laittaa kommentit mulle sähköpostiin?

Slasher99: No toki, kun noin kauniisti pyydät.

VerV181: sori oon vähän stressaantunut, hommat kasaantuu päälle

Slasher99: Ei kiinnosta Ukrainan tilanne enää?

VerV181: ei oikeastaan

Slasher99: Laitoin viestiä. Muuten, laturinjohtosi jäi tänne, jos olet esinyt sitä. Palauttaisin sen itse, mutta kun asut niin kaukana niin en jaksa :D

Slasher99: *etsinyt

VerV181: voin tulla jossain vaiheessa hakeen sen, mutta nyt mun pitää lopettaa ja keskittyä tähän hommaan ihan tosissaan. jos tulee jotain niin laita viestiä

Slasher99: Joop. Palaillaan.

VerV181: joop. moi

Verna sulki keskusteluohjelman koneeltaan, otti vastamelukuulokkeet päästään ja tarkasti kellonajan. 23:42. Epämuodollinen keskustelu työkaverin kanssa oli päässyt pahasti venähtämään, mutta niin se vain oli, että osa työajasta piti pyhittää palavereille, oli niistä sitten hyötyä tai ei.

Oli jo myöhä, mutta Vernan työpäivä oli vasta alkamassa. Hän työskenteli hahmoanimaattorina pienessä pelifirmassa. Yöaika oli hänelle parasta työaikaa, sillä hän mielellään valvoi silloin kun muut nukkuivat ja nukkui silloin kun muut valvoivat. Hän ei juuri kaivannut muiden ihmisten seuraa, vaan viihtyi hyvin yksinään, mitä nyt silloin tällöin tapasi työkaveriaan. Koronan myötä hän oli vetäytynyt etätöihin omaan asuntoonsa, mikä oli sopinut hänelle erinomaisen hyvin. Työnantajalle oli ihan sama missä ja milloin hän työskenteli, niin kauan kun työt valmistuivat ajallaan.

Ottaessaan huikkaa energiajuomastaan Verna oli näkevinään liikettä silmäkulmastaan. Kattolamppu välähti. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta huone oli tyhjä. A glitch in the Matrix. Hän kohautti olkapäitään, joi tölkin tyhjäksi ja pudotti sen lattialle. Se oli jo hänen kolmas energiajuomansa tälle illalle.

Viime aikoina Verna oli animoidessaan alkanut käyttää itseään mallina. Hän oli kuvannut itseään videolle suorittamassa erilaisia liikkeitä, ja hyödynsi kuvamateriaalia liikkeiden animoimisessa. Lisäksi hän oli tuntikausia tarkkaillut kasvojaan peilistä ja jäljentänyt omia ilmeitään hahmolleen. Hahmo oli muotoutunut hyvin hänet kaltaisekseen, niin eleissä, ilmeissä kuin ulkomuodossa.

Edellisenä iltana hän oli lähettänyt tekemänsä animaatiopätkän työkaverilleen arvioitavaksi, ja avasi nyt sähköpostista äsken saamansa kommentit. “... muokataan mittasuhteita, venytetään ehkä? Plaa plaa plaa, käydään myöhemmin yhdessä läpi frame by frame, mutta atm se on liian realistinen. Pidä se simppelinä. Pidä se simppelinä” Verna luki viestiä ääneen ja huokaisi turhautuneena. Hahmosuunnittelu oli pahasti kesken, sen hän tiesi itsekin.

Huolimatta lukuisista työtunneista Verna ei edelleenkään ollut saanut hahmoa toimimaan. Hänen ongelmanaan oli animaatiossa tuttu ilmiö; uncanny valley eli outo laakso, jonka mukaan hahmon ihmismäisyyden lisääntyessä siihen on vaikeampi samastua. Hahmo näytti melkein aidolta ihmiseltä, mutta jotain kuitenkin puuttui, ja kun hahmoa tarkasteli lähemmin, se tuntui luotaantyöntävältä. Vastenmieliseltä. Oudon laakson välttääkseen hahmosta tulisi tehdä vähemmän ihmismäinen, liioitella sen piirteitä jotenkin. Tehdä sille lautasen kokoiset silmät ja valtava pää, sitten se toimisi.

Kunnianhimo oli ajanut Vernan kehittämään realistista luomusta, mutta tosiasia oli, että sen saavuttaakseen hän tarvitsisi enemmän resursseja. Nyt pitäisi laskea tasoa ja tehdä yksinkertaisempi hahmo. Verna katseli hahmoa mietteliäänä. Se tuijotti häntä kuvaruudulta liikkumattomana, ilmeettömänä, tyhjin silmin. Silmien räpyttelyn animointi pitää lisätä tehtävälistalle, Verna muistutti itseään.

Saattoi mennä viikkoja, ettei Verna poistunut valoisaan aikaan pimennysverhoin pimennetystä, halvasti kalustetusta yksiöstään. Elämä oli tasaista ja tylsää, ja vuorokaudet seurasivat samanlaisina toisiaan. Verna kärsi jatkuvasta väsymyksestä, ja hoiti nukahtamisongelmiaan melatoniinilla ja unilääkkeillä. Hänen äitinsä oli joskus huomauttanut omituisesta vuorokausirytmistä ja sen vaikutuksista Vernan jaksamiseen, mutta Verna ei erityisemmin pitänyt äidistään eikä juuri välittänyt tämän mielipiteistä.

Sitten eräänä päivänä Ylen sivuilla oli lukenut “Venäjä hyökkää Ukrainassa”. Uutiset luettuaan Verna oli hetkessä täysin hereillä. Hän seurasi uutisointia ensin epäuskoisena, sitten peloissaan, sitten koko ajan koukuttavammaksi kasvavalla kiinnostuksella. Hän oli katsonut videoita, lukenut keskusteluita, osallistunut keskusteluihin, maanisesti todistanut suoraa lähetystä sotarikoksista. Hänen oma työnsä oli kärsinyt pahasti, mutta uteliaisuudestaan hän ei voinut olla seuraamatta tapahtumia.

Sitten eräänä päivänä, Venäjän edelleen hyökätessä Ukrainassa, Verna oli jo unohtamassa koko jutun. Hän oli kyllästynyt eikä jaksanut enää välittää. Kyllä hän edelleen tarkisti kaikki parhaat kuvat ja videot, mutta hän ei ajatellut asiaa sen kummemmin, sillä eihän se oikeastaan koskettanut häntä millään tavalla.

“Pidä se simppelinä” Verna sanoi ääneen, nousi ylös ja venytteli. Työskentely ei nyt oikein ottanut sujuakseen. Hän käveli muutaman askeleen huoneen poikki keittokomerolleen lattian narahdellessa hänen askeliensa alla. Hän oli aikaisemmin tehnyt ison annoksen ruokaa, ja aikoi nyt pakastaa loppuruoan annoksina. Hän kumartui kaivamaan kaapista pakastusrasioita. Kaikki rasioiden kannet ovat tietenkin taas hukassa, Verna harmitteli, aina sama juttu.

Kattovalo välähti, ja Verna näki liikettä silmäkulmastaan. Hän nousi ja kääntyi äkisti ympäri. Ei mitään. Lamppu pitää varmaan vaihtaa, Verna pohti annostellessaan ruokaa pakastusrasioihin. Saatuaan tehtävän valmiiksi hän päätti keittää kahvia. Kahvin valumista odottaessaan Verna selaili kännykkäänsä, ja huomasi saaneensa ilmoituksen, että häntä oli paketti odottamassa naapuritalon Smartpostissa. Sen hän voisi käydä hakemassa heti kahvin juotuaan.

Yläkerrasta kuului outoja ääniä. Ihan kuin joku siirtelisi huonekaluja. Verna katsoi kelloaan mietteliäänä. 00:17. Ihan normaali aika siis siirrellä raskaita tavaroita, kun kerran kerrostalossa asuttiin. Jos eivät siirtele huonekaluja, niin järjestävät keilausturnajaisia. Mikähän siinäkin oli, että joka ikinen yläkerran asukas oli kanta-astuja? Tai että ihan sama mikä kellonaika, niin joku hakkasi pattereita? Äänet vaimenivat. Verna siemaili kahviaan ajatuksissaan.

Kännykkä piippasi. Vernan kaveri oli lähettänyt hänelle videon. Ukrainasta. Vanhasta tottumuksesta Verna katseli videon. Ensin äänettömänä. Sitten hän laittoi äänet päälle ja katsoi videon uudestaan. Hän kelasi taaksepäin, pysäytti kuvan, katsoi lähempää. Hänen mielessään välähti, että videolla näkyvä nuori nainen oli ihan hänen näköisensä. Verna joi kahvinsa loppuun ja laittoi kännykkänsä taskuunsa.

Verna vetäisi parkatakkinsa ylleen, laittoi kengät jalkaansa ja astui ulos porraskäytävään. Hän käveli portaat alas ja meni ulko-ovesta kerrostalon pihalle. Oli huhtikuu, mutta edelleen talvista. Pieni pakkanen kiristi ilmaa. Tuttu naapuri oli tulossa iltalenkiltään koiransa kanssa. Vernalla oli aina tapana rapsuttaa koiraa sen nähdessään, mutta tällä kertaa sekä naapuri että koira menivät hänen ohitseen kiinnittämättä häneen huomiota. Se oli Vernasta outoa.

Hän suunnisti kohti läheisen kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaa Smartpostia. Verna maleksi hitaasti eteenpäin kännykkäänsä selaillen, kun yhtäkkiä hän havaitsi katulampun välkähtävän. Samalla hetkellä hän huomasi, että joku huppupäinen hahmo käveli hänen vierellään. Verna hidasti vauhtiaan antaakseen tyypille tilaisuuden mennä hänen ohitseen. Hahmo hidasti kuitenkin samalla tavalla vauhtiaan. Verna kiristi vauhtiaan, hahmo kiristi vauhtiaan, Verna hidasti, hahmo hidasti. He etenivät kadulla rinta rinnan.

Sateli hiljalleen isoja lumihiutaleita.

Verna ei uskaltanut katsoa sivulleen. Vapisevin käsin hän työnsi kännykän taskuunsa, otti avaimet käteensä ja alkoi juosta. Hän rynnisti kohti naapuritalon postihuonetta, aukaisi ulko-oven lukon avaimellaan ja riuhtoi oven auki. Hän syöksyi sisälle huoneeseen ja veti oven perässään kiinni. Hän otti hupun päästään nähdäkseen paremmin ympärilleen, katsoi lasioven läpi kaikkiin suuntiin eikä nähnyt ulkona ketään. Ei yhtään ketään.

Olen valvonut liikaa ja nukkunut liian vähän, tai sitten olen sekoamassa, Verna ajatteli. Hän odotti hetken hengityksensä tasaantumista, ja otti sitten paketin automaatista. Varmistettuaan reitin olevan selvä hän astui ulos, juoksi puolijuoksua kotitalonsa ovelle, näppäili ovikoodin ja ryntäsi sisälle, portaikkoon, asuntoonsa, lukitsi oven perässään ja kiinnitti vielä varmuusketjun.

Verna riisui ulkovaatteensa ja pudotti paketin ruokapöydälle. Lattia narisi hänen jalkojensa alla hänen kävellessään hermostuneena edestakaisin asunnossaan. Hänen jaloissaan pyöri tyhjiä energiajuomatölkkejä, karkkipapereita, roskia. Hän pysähtyi hetkeksi miettimään tapahtunutta, käveli sitten työpöytänsä ääreen ja istahti tuolilleen. Samassa kännykkä piippasi.

Slasher99: Mihin katosit?

VerV181: en minnekään, koko ajan on puhelin ollu päällä

Slasher99: Ei vaan lähdit niin äkkiä, etten ehtinyt antaa sinulle tätä laturinjohtoa.

VerV181: ???

VerV181: öö en tajua mitä tarkoitat, mä oon kotona???

Slasher99: En tiedä mitä olet taas vetänyt, mutta sinä olit täällä, juuri äsken seisoit tuossa eteisessä. Älä pelleille. Tule nyt hakemaan tämä johto.

VerV181: mä en ole

Verna heitti kännykkänsä työpöydälleen. Hakenut laturinjohdon toiselta puolelta kaupunkia? Oliko hän muka, ei ollut, ei se voinut olla mahdollista, ellei hän olisi ollut kahdessa paikassa yhtä aikaa?

Hän kääntyi tietokoneensa puoleen ja heilautti hiirtä. Näytönsäästötila meni pois päältä, ja hänen luomansa hahmo tuijotti häntä ilmeettömästi ruudulta. Kattovalo välähti. Verna kumartui lähemmäksi ruutua, ja hahmo kumartui ruudulla lähemmäksi häntä. Verna käänsi päätään oikealle ja vasemmalle, hahmo käänsi päätään oikealle ja vasemmalle. Verna tuijotti hahmoa, se tuijotti häntä takaisin. Sitten se räpäytti silmiään.

Ponnahtaessaan rajusti ylös Verna kaatoi tuolinsa. Hän paiskasi tietokoneen näytön lattialle saadakseen hahmon katoamaan. Kattovalo välkkyi, ulko-ovelta kuului rapinaa. Verna alkoi työntää raskasta ruokapöytää ulko-oven eteen, ajatellen, että alakerran asukas varmasti heräisi meteliin, mutta toisaalta, huonekalujen uudelleenjärjestely keskellä yötä oli ihan normaalia toimintaa kerrostaloissa. Nauraen tälle kaikelle melkein hysteerisesti hän lukittautui kylpyhuoneeseen. 

Siellä pimeässä hän hiljeni, laskeutui lattialle istumaan, pidätteli hengitystään. Lattia narisi kylpyhuoneen oven takana. Verna ajatteli kuumeisesti.

okei, eli näet ja kuulet asioita, joita ei ole olemassa. miksi? koska olet nukkunut huonosti, unohtanut syödä, vetänyt liikaa piristeitä, nappaillut liikaa lääkkeitä, et ole liikkunut riittävästi, olet laiminlyönyt velvollisuuksiasi, olet valinnut väärän alan, sinun olisi pitänyt lukea lääkäriksi tai asianajajaksi, tehdä jotakin järkevää eikä lähteä peliteollisuuteen, olisiko sittenkin pitänyt pariutua ja hankkia perhe niin kuin äiti aina jaksaa muistuttaa, jos voisin aloittaa alusta niin tekisin erilaisia valintoja, olisi sittenkin pitänyt voi luoja se tulee tänne

Asunto oli hiljainen.

Tuntikausien ajan hän istui kylpyhuoneen lattialla. Huhtikuisen aamun valon hiipiessä sisään pienestä tuuletusikkunasta hän nousi vihdoin pystyyn ja avasi kylpyhuoneen oven. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän avasi verhot ja päästi auringon sisälle ankeasti kalustettuun yksiöönsä.

Laturinjohto oli hänen työpöydällään. Hän otti sen käteensä ja katsoi sitä. Hän ei ollut ennen ajatellutkaan, kuinka lyhyt johto oli. Hän avasi työpöydälle pudottamansa kännykän, ja kännykässä alkoi pyöriä itsestään hänen aikaisemmin vastaanottamansa video. Ukrainasta. Hän katsoi videon, kelasi sen alkuun, katsoi uudestaan. Hän lähetti videon eteenpäin, laittoi kännykän latautumaan, ja käveli takaisin kylpyhuoneeseen tarkastelemaan kasvojaan peilistä.

Peilistä häntä katseli samannäköinen henkilö kuin aina ennenkin. Hän näytti aidolta ihmiseltä, mutta jotain kuitenkin puuttui, ja kun häntä tarkasteli lähemmin, hän oli luotaantyöntävä. Vastenmielinen.

...

Julkaistu alun perin Rubikonin rannalla -blogissa.