Peli jatkukoon

 

Washington, D.C., 2. helmikuuta 1984, Kansallinen rukousaamiainen, ote Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin puheesta

Rukouksen voimaa voidaan havainnollistaa tarinalla, joka sijoittuu neljännelle vuosisadalle. Aasialainen munkki eli pienessä, syrjäisessä kylässä, käyttäen suurimman osan ajastaan rukoillen ja hoitaen puutarhaansa, jolla ansaitsi elantonsa. Epäröin sanoa hänen nimeään, sillä en ole varma sen ääntämisestä. Antakaa kun yritän. Hänen nimensä oli Telemachus. Eräänä päivänä hän luuli kuulevansa Jumalan äänen, joka käski häntä menemään Roomaan. Uskoen kuulemaansa hän lähti matkaan. Viikkoja myöhemmin hän saapui perille, kuljettuaan suurimman osan matkasta jalan.

Roomassa vietettiin festivaaleja. He juhlivat voittoa gooteista. Hän seurasi väkijoukkoa Colosseumille, ja sitten, siellä suuren väkijoukon keskellä, hän näki gladiaattorien astuvan esiin, seisovan keisarin edessä, ja sanovan: “Kuolemaan menevät tervehtivät sinua”. Hän tajusi, että gladiaattorit aikoivat taistella kuolemaan asti yleisön viihdyttämiseksi. Hän huusi ääneen “Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Hänen äänensä hukkui suuren Colosseumin meteliin.

Kun pelit alkoivat, hän kulki alas läpi väkijoukon, kiipesi muurin ylitse ja pudottautui areenalle. Yhtäkkiä väkijoukkko näki tämän hintelän hahmon lähestyvän gladiaattoreita, toistellen yhä uudelleen ja uudelleen, “Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Gladiaattorit luulivat sen olevan osa esitystä. Aluksi he olivat huvittuneita, mutta kun he tajusivat, ettei se kuulunut esitykseen, he muuttuivat hyökkääviksi ja vihaisiksi. Kun hän vetosi gladiaattoreihin, “Kristuksen nimessä, lopettakaa!”, yksi heistä työnsi miekkansa hänen vartaloonsa. Hän kaatui areenan hiekalle. Kuoleman hetkellä hän viimeiset sanansa olivat “Kristuksen nimessä, lopettakaa!”

Yhtäkkiä, jotakin outoa tapahtui. Gladiaattorit seisoivat katsomassa tätä pientä hiekalla lojuvaa hahmoa. Hiljaisuus laskeutui Colosseumille. Sitten, jossakin ylhäällä katsomossa, henkilö lähti kohti ovea ja poistui, ja muut alkoivat seurata perässä. Kuolemanhiljaisuudessa he kaikki lähtivät Colosseumilta. Se oli viimeinen kuolemaan asti johtanut gladiaattoritaistelu Rooman Colosseumilla. Ei enää milloinkaan miehet tappaneet toisiaan yleisön viihdyttämiseksi.

Yksi pieni ääni, joka kuului yli metelin. “Kristuksen nimessä, lopettakaa.” Se on jotakin, jota voisimme sanoa toisillemme kaikkialla maailmassa tänäkin päivänä…



Antiikin Rooma, Flaviusten amfiteatteri, 1. tammikuuta 391

“Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Telemachus huusi, mutta hänen huutonsa hukkui yleisön mylvintään. Hän oli väsynyt, kuumeinen ja harhainen käveltyään viikkokausia pölyisiä maanteitä pitkin. Ääni hänen sisällään oli johdattanut hänet Roomaan, ja perille päästyään hän oli ollut epätietoinen siitä, mitä seuraavaksi tehdä. Harhaillessaan pitkin ikuisen kaupungin ahtaita katuja hän oli törmännyt riehakkaaseen väkijoukkoon, ja ajautunut sen puristuksissa valtavan amfiteatterin luokse. Sisäänkäynnillä hänen käteensä oli annettu savikiekko, jossa oli numeroituna hänen istumapaikkansa, ja hän oli löytänyt itsensä areenan ylimmiltä istuimilta yhdessä muiden köyhien ihmisten kanssa.

Tammikuinen aurinko lähestyi taivaan lakipistettä, paljastaen armottomasti kirkkaudellaan kaiken sen, mitä areenalla tapahtui. Telemachus näki kaiken, ja kaikki hänen näkemänsä järkytti häntä. Ensin areenalla oli metsästetty eläimiä. Sitten ihmisiä. Kymmentuhatpäinen väkijoukko osoitti villisti suosiotaan jokaiselle väkivallanteolle, ja tätä kaikkea todistaessaan Telemachus tiesi tulleensa maanpäälliseen helvettiin.

Elämä oli tavallisille ihmisille kovaa, sen Telemachus tiesi omasta kokemuksestaan, mutta hän ei voinut silti käsittää, miten katsojat vaikuttivat nauttivan niin kovasti näkemästään. Mikä oli paaduttanut heidän sydämensä niin, että he kokivat tarvetta hurrata elävien olentojen kiduttamiselle, teurastamiselle ja teloittamiselle?

Estä heitä, ääni hänen sisällään sanoi.

Amfiteatterin katsomossa liikkui edes takaisin orjia, jotka tarjosivat ruokaa nälkäisille katsojille. Joku ystävällinen sielu yritti tarjota leipää Telemachuksellekin, mutta tämä kieltäytyi närkästyneenä. Vaikka nälkä kurni hänen suolissaan, hän ei välittänyt siitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt areenalle, jossa kaksi gladiaattoria asteli kohti keisarin aitiota. Miehet tervehtivät katsojia ja vaikuttivat puhuvan jotakin.

“Mitä he sanovat?” katsomossa huudeltiin.  

“Arvatenkin samaa, mitä aina: Ennen taistelua lupaan olevani valmis poltettavaksi, sidottavaksi, piestäväksi ja tapettavaksi miekalla”, sanoi paksumahainen mies, syöden ahnaasti homeista leivänkannikkaa.

“Mistä sitä muka voi tietää, mitä siellä puhutaan? Tänne ylös ei kuule yhtään mitään, hyvä, jos edes näkee!” toinen, kuivakan näköinen, mies sanoi. “Alemmalla tasolla prefekti, Vestan neitsyet, ylimmät papit ja senaattorit vaimoineen kyllä kuulevat. Hyvä, kun ovat lähellä areenaa, ehkä joku päivä yksi leijonista hyökkää heidän päälleen! Silloin on köyhän hyvä olla turvassa täällä korkeuksissa!”

“Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Telemachus vetosi uudestaan.

“Lopeta itse, poika”! Humalainen mies tarttui Telemachusta tunikan rinnuksista ja työnsi löyhkäävän naamansa kiinni hänen kasvoihinsa. “Älä sinä huuda siinä! Nämä taistelijat tietävät, mitä tekevät. Heidän ainoa tehtävänsä on tappaa sääliä tuntematta ja kuolla pelotta. Antaa poikien tehdä työnsä!” Mies tönäisi Telemachusta kovakouraisesti. Ympärillä olevat ihmiset nauroivat ja alkoivat kukin vuorollaan töniä Telemachusta, kunnes paksumahainen mies nappasi Telemachuksen suojaavaan syleilyynsä.

“Veli hyvä”, mies sanoi, “pyydän anteeksi heidän käyttäytymistään. Roomalaisten tulisi harrastaa samanlaista arvokkuutta kuin gladiaattorit, mutta ei heistä ole siihen. Älkää murehtiko gladiaattorien kohtaloa. Kun heidän herransa niin toivoo, he kuolevat halukkaasti. Oletteko nähnyt gladiaattorin ilmeenkään tuolloin värähtävän? Oletteko nähnyt yhdenkään gladiaattorin, joka makaa maassa lyötynä ja on määrätty ottamaan vastaan kuolemanisku, yrittävän sitä väistää?"

Telemachus riistäytyi miehen otteesta ja pakeni alas portaita. Yleisö nauroi ja viskoi hänen päälleen leivänpalasia. Hän kompuroi koko ajan alemmas katsomoa pilkkahuutojen saattelemana, kunnes tömähti vasten areenaa reunustavaa muuria. Telemachus tarttui kaksin käsin muurista kiinni ja hilasi itsensä nojaamaan sitä vasten. Hän katsoi alas hiekkaiselle areenalle. Tämä on tilaisuutesi, ääni hänen sisällään sanoi. Hetken epäröityään Telemachus kiipesi muurin yli ja pudottautui alas.

Yleisö mylvi.

Telemachus putosi raskaasti areenalle. Tärähdys kalisutti hänen hampaitaan, ja hän tunsi verenkarvaisen kivun säteilevän kaikkialle vartaloonsa. Tuskissaan hän pakotti itsensä nousemaan ylös. Hänen vieressään oli portti, josta taistelijat kulkivat areenalle. Portin takana vuoroaan odottavat gladiaattorit tuijottivat häntä yllättyneinä. Telemachus tuijotti heitä takaisin. Yksi gladiaattoreista söi kulhosta papuja ja ohraa.

Telemachus käänsi miehille selkänsä ja otti epäröiden ensimmäisen askeleen. Sitten toisen, kolmannen, kunnes jalat alkoivat taas kantaa. Hän ohitti orjan, joka lakaisi puhdasta hiekkaa punaiseksi värjäytyneen hiekan päälle, ja käveli hitaasti kohti areenan keskipistettä. Jostakin kantautui musiikkia.

Keisarin aitiossa oli tänään paikalla kaupunginprefekti Ceionius Rufius Albinus. Keisari Theodosius oli estynyt tulemasta, joten prefekti toimi hänen sijaisenaan. Prefekti piti gladiaattoritaisteluita kyllästyttävinä, ja olisi mielellään käyttänyt ajan kaupungin asioiden edistämiseen, mutta hänen oli tultava paikan päälle muistuttamaan kansalaisia siitä, kuka Rooman kaupunkia johti.

Prefekti oli muiden katsojien tavoin huomannut Telemachuksen loikan muurin yli areenalle. Hän tuijotti kiinnostuneena risaista laihaa miestä, joka käveli hitaasti kohti areenan keskiosaa. Prefekti oli järjestänyt tämänpäiväiset kisat, ja maksanut kasan soliduksia siitä, että oli saanut paikalle kaupungin parhaat gladiaattorit. Yllätysvieraita hän ei ollut areenalle tilannut, mutta toisaalta, pienet yllätykset tekisivät näytöksestä jännittävämmän.

“Herrani, taas yksi häiriintynyt kiipesi muurin ylitse”, Rooman kaupunkikohorttia komentava tribuuni sanoi. “Käsken sotilaita hakemaan hänet pois.”

“Ei”, prefekti sanoi nostaen kätensä estävään eleeseen. “Kuuletteko yleisön mylvinnän? Mies selvästikin kiinnostaa katsojia.”

“Herrani, mies lienee niitä vaeltavia uskonmiehiä. Samaa uskoa harjoittaa kuin keisari. Keisari tuskin suhtautuu suosiollisesti siihen, jos gladiaattorit tekevät miehelle jotakin”, tribuuni jatkoi.

Niin, prefekti mietti, keisari oli kääntynyt kristinuskoon jo vuosia sitten, hylännyt roomalaisten omat jumalat ja tehnyt uskostaan Rooman valtionuskonnon. Nyt hän pyrki tarmokkaasti puhdistamaan valtakunnan vääräuskoisista. Prefektin silmissä keisari muuttui vuosi vuodelta suvaitsemattomammaksi. Huhu kertoi, että keisari aikoi lähitulevaisuudessa julkistaa asetuksen, joka oikeuttaisi pakanoiden vainoamisen. Prefekti hymähti itsekseen. Varmasti mikään ei voisi olla kauempana kristinuskon hengestä kuin kidutusten ja murhien salliminen.

Keisari on hölmö, prefekti ajatteli katsellessaan munkin hidasta etenemistä areenalla. Keisari tekee sen virheen, että kuvittelee kristittyjen palvovan häntä jumalana. Rooman valtakunnassa keisari oli aina ollut jumala, mutta kristittyjen ainoa jumala oli taivaassa. Miten keisari kestäisi sen, kun joskus ymmärtäisi, että hänen oma uskontonsa tekee hänestä tavallisen kuolevaisen miehen?

Prefekti ei ollut uskovainen mies, mutta hän kannatti muiden valtion virkamiesten tavoin vanhoja roomalaisia jumalia. Se oli asia, jota keisari sieti pitkin hampain, mutta tuskin enää kauaa. Prefekti liikahti levottomasti. Keisarista ja kristinuskosta olisi päästävä eroon. Ilman omia jumaliaan Rooma lakkaisi olemasta.

“Kristitty munkki taisteluareenalla? Antaa hänen jumalansa ratkaista hänen kohtalonsa”, prefekti sanoi tribuunille ja nojasi taaksepäin tyynyillä pehmustetulla istuimellaan. Kristittyjen jumala pelaa yhtä likaista peliä kuin kaikki muutkin valta-asemiin päässeet, prefekti ajatteli synkästi. Niin hän itsekin pelasi. “Toimikaa vasta minun merkistäni.”

Areenalla eteenpäin kompuroiva Telemachus tiesi tehneensä virheen, mutta ääni hänen sisällään ei antanut hänen perääntyä. Estä heitä. Tämä on tilaisuutesi. “Kristuksen nimessä, lopettakaa!” hän huusi lähestyessään kahta keskenään taistelevaa gladiaattoria.

Läheltä katsoessaan Telemachus näki, että gladiaattorit taistelivat laiskasti keskenään, tehden näyttäviä iskuja, mutta osuen tahallaan harhaan. Laihaan Telemachukseen verrattuna he olivat sekä lihaksikkaita että pulskia. Telemachus katseli ohuita ja haavaisia käsiään ja ajatteli, että paksu rasvakerros varmasti suojeli miehiä viiltohaavoilta. Hän itse taittuisi jo ensimmäisestä osumasta.

Gladiaattoreista lyhyempi oli jykevästi varustautunut ja hitaasti liikkuva murmillo. Hänellä oli toisessa kädessään gladius eli lyhyt miekka, ja toisessa kädessään pitkulainen, neliskanttinen legioonalaiskilpi. Päässään hänellä oli kala-aiheinen, ristikolla suojattu kypärä. Toinen gladiaattori, retiarius, oli varustautunut kevyesti ja liikahteli ketterästi. Hän kantoi toisessa kädessään pitkää kolmipiikkistä atrainta ja toisessa painotettua verkkoa. Vyötäröllään hän kantoi pugio-tikaria. Kypärää hänellä ei ollut lainkaan. Kalamies ja kalastaja ikuisessa taistelussa keskenään, Telemachus ajatteli, ja jostakin syystä ajatus kauhistutti häntä.

Retiarius huomasi hänet ensimmäisenä. “Mitä tämä nyt on? Lähettikö prefekti meille taas harjoituskappaleen?”

"Kristuksen nimessä, lopettakaa!" Telemachus ähkäisi ja pysähtyi miesten eteen hengästyneenä.

Murmillo laski gladiuksensa alas ja tihrusti Telemachusta kypäränsä ristikon läpi. “Tästä laiheliinista ei ole vastusta yhden iskun vertaa. Tämä ei myöskään kuulu sopimukseemme. Meidän piti taistella keskenämme ja päätyä tasapeliin, aivan kuten edelliselläkin kerralla.”

“Prefekti ei näyttäisi antavan mitään merkkiä, istuu vain aitiossaan. Tämä mies lienee niitä kylähulluja, jotka aina välillä hyppäävät muurin ylitse ja haluavat osallistua taisteluun”, retiarius sanoi Telemachukseen viitaten, pyyhkien samalla hikeä otsaltaan.

“Antakaa hänen mennä!” “Lyökää hänet maihin!” huudettiin yleisöstä.

“Minä en halua osaa enkä arpaa tähän asiaan. En lyö aseetonta miestä, enkä varsinkaan miestä, joka tuntee olevansa jumalan asialla”, murmillo sanoi painokkaasti.

“Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Telemachus vingahti epävarmasti ja kuuli äänensä särkyvän. Ääni hänen sisällään hukkui hänen sydämensä jyskytyksen alle.

“Mene pois, munkki! Tämä ei ole mikään paikka hurskaalle miehelle” retiarius kivahti ja heilautti verkkoaan Telemachusta kohti. Telemachus väisti painavaa verkkoa liian myöhään, ja sinkoutui maahan iskun voimasta. Yleisö osoitti riehakkaasti suosiotaan.

Prefekti nojasi muiden katsojien tavoin istuimellaan eteenpäin. Ihminen tekee valintoja, mutta jumala päättää hänen kohtalonsa, hän ajatteli hymyillen, ja nyökkäsi sitten tuskin havaittavasti tribuunille.

Sisäisen palonsa voimin Telemachus nousi jälleen seisomaan. Gladiaattorit käänsivät hänelle vaimeina selkänsä ja kävelivät pois. Telemachus katsoi ympärilleen, ja näki amfiteatterin katsomossa kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka nyt huusivat kaikki yhteen ääneen hänen kuolemaansa. Suolaisten kyynelien valuessa pitkin naarmuisia kasvojaan hän huusi heille kaikille vastaan, vaikkei enää saanutkaan sanoja muodostetuksi.

Kristuksen nimessä, lopettakaa.

Taivaalta putosi kivi Telemachuksen jalkojen juureen. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että tätä hetkeä varten oli Jumala hänet Roomaan johdattanut. Hänen oli uhrauduttava, jotta muutos parempaan voisi tapahtua. Hän tunsi iskun selässään, sitten kyljessään, ja lopulta osumia alkoi tulla joka puolelta.

Hän otti ensimmäisen askeleen taaksepäin. Sitten toisen, kolmannen, kunnes jalat eivät enää kantaneet. Ääni hänen sisällään oli vaiennut, ja Telemachus tunsi vihdoin olevansa rauhassa. Hän käpertyi pieneksi kasaksi, suojellen itseään vaistomaisesti vielä viimeisen kerran. Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni, hän ajatteli kivisateen sataessa kaikkialle hänen ympärilleen. Ja sitten hän ei enää ajatellut mitään.

Tammikuinen aurinko oli jo ohittanut lakipisteensä taivaalla, paljastaen armottomasti kirkkaudellaan kaiken sen, mitä areenalla tapahtui. Prefekti näki kaiken, mutta mikään ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Harva asia enää teki häneen minkäänlaista vaikutusta.

Kun yleisö rauhoittui, orjat tulivat siivoamaan jäljet areenalta. Prefekti katseli tapahtumia mietteissään. Yhden miehen kohtalo oli vain pisara meressä, hän ajatteli. Pikku munkki oli merkityksetön suuressa mittakaavassa. Mutta kristittyjä, heitä tulisi päivä päivältä lisää, ja se tiesi ongelmia Rooman valtakunnan vakaudelle.

Rooman rahvasta eivät teologiset kysymykset kiinnostaneet, prefekti mietti. Kiinnostiko kansaa ylipäätään yhtään mikään sellainen, joka vaati ajattelua? Nämä onnettomat plebeijit oli helppo pitää aisoissa, kunhan he vain saivat vatsansa täyteen ja huvituksia kaupan päälle. Jos ihmiset yhdistäisivät voimansa, he pystyisivät kaatamaan valtakuntia. Mutta ei, ei heistä ollut siihen. Tavallisesta kansasta ei ollut yhtään mihinkään.

Areena oli siivottu, ja näytös saattoi jatkua. Prefekti otti mukavamman asennon istuimellaan. Hänellä oli paljon rahaa seuraavassa taistelussa kiinni, ja hän tulisi voittamaan, koska oli näin määrännyt tapahtuvan. 

Hän oli kaupunginprefekti Ceionius Rufius Albinus. Keisarin sijainen. Jumalan sijainen. Rooma ei tarvinnut muita jumalia.

Prefekti antoi merkin.

“Peli jatkukoon!”

 



...

Julkaistu alun perin Rubikonin rannalla -blogissa 8.2.2022