Venetsian naamiot

 

 

“Ja kun me kerran puhumme karnevaaleista”, signor Conti luennoi tasaisella äänellään, “on hyvä käsitellä karnevaali-sanan merkitystä. Italian carnevale tulee latinan sanoista carnem levare, kirjaimellisesti ‘lihan pois ottaminen’. Karnevaalien myötä me siirrymme viettämään paastonaikaa, ja sanomme hyvästit lihalle, niin syömällemme lihalle kuin myös raamatullisille lihan iloille... Violetta! Tämä ei ole naurun asia!”

Violetta oli tänään erityisen hyvällä tuulella, eikä voinut naurulleen yhtään mitään. Tämä päivä oli hänen elämänsä jännittävin päivä, sillä tänään, 23. helmikuuta 1685, hän oli vihdoin ylittänyt sen rajan, jolloin tytöstä tulee nainen, ja oli valmis astumaan Venetsian seurapiireihin sekä osallistumaan karnevaaleihin.

Signor Conti, yksi Violettan kotiopettajista, oli kutsuttu paikalle kertaamaan Violettalle karnevaalien historiaa, jotta nuori nainen osaisi suhtautua ensimmäisiin karnevaaleihinsa asian vaatimalla vakavuudella. Signor Conti oli Violettalle rakas, mutta vanhan miehen luennointi oli kestänyt jo aivan liian pitkään, eikä Violetta olisi enää millään malttanut keskittyä.

“Karnevaalien alkuperä”, signor Conti jatkoi, ”voidaan ajoittaa jo muinaisten roomalaisten aikaan, sillä he viettivät Saturnalia-juhlaa syöden, juoden, leikkien ja pitäen hauskaa. Seitsenpäiväisen juhlan aikana jäykät asenteet sulivat pois. Turhat moraalisäännöt unohdettiin, ja eri yhteiskuntaluokat tulivat yhdeksi, juhlien kaikki yhdessä toistensa seurasta nauttien, isännät orjien, mies miehen kanssa. Violetta!”

“Violetta, yritä käyttäytyä”, Violettan kamarineiti ja alituinen seuralainen, signora Rossi ojensi tirskuvaa neitoa. Signor Conti huokaisi syvään ja vaihtoi vaivalloisesti asentoa tuolissaan.

“Kuten ehkä muistat, Violetta, sana ‘karnevaali’ esiintyi ensimmäisen kerran nimenomaan täällä Venetsiassa, kaupunkiamme johtavan dogen allekirjoittamassa asiakirjassa vuodelta 1094, jolloin sanaa käytettiin ensimmäisen kerran viittaamaan yleiseen juhlimiseen. Karnevaaleja järjestettiin, sillä ne tarjosivat kansan alimmille kerroksille mahdollisuuden juhlia ja täten purkaa jännitteitä, jotka olivat syntyneet siitä, kun Venetsiassa noudatettiin muutoin tiukkoja moraalisäännöksiä ja lakeja, ja yläluokka juhli yhdessä rahvaan kanssa...”

Violetta haukotteli salaa. Signor Contin puiseva luennointi teki jopa niin jännittävästä tapahtumasta kuin karnevaaleista tylsää.

“...ja varsinaiset karnevaalit saivat alkunsa vuonna 1162, jolloin Venetsian tasavalta, La Serenissima, oli saavuttanut suuren voiton taistelussa Aquileian patriarkkaa Ulrico di Treveniä vastaan. Voiton jälkeen venetsialaiset kokoontuivat tanssimaan ja juhlimaan Pyhän Markuksen torille, ja tavasta tuli perinne. Siitä lähtien joka vuosi kaupungissa vietettiin kymmenen päivän ajan karnevaaleja ennen pääsiäispaaston alkua, ja vietetään edelleen, tänäkin päivänä”, signor Conti jatkoi.

“Karnevaalien aikana koko kaupunki heittää moraalinsa kanavaan, ja kaikki käyttäytyvät kuin päättömät elukat”, signora Rossi tuhahti.

“Signora, liioittelette”, signor Conti huudahti hymyillen. “Lait sentään estävät pahimmat moraalittomuudet.”

“Moraalittomuus lienee sivustakatsojan päätettävissä”, signora Rossi pisti väliin, ja vanhat ystävykset alkoivat tuttuun tapaansa nahistella aiheesta.

Jos signora Rossi saisi päättää, karnevaalit kiellettäisiin kokonaan, Violetta ajatteli, eikä nainen tainnut olla asenteissaan ainoa. Violetta laski katseensa edessään olevaan kirjaan. Siihen oli kerätty erilaisia karnevaaleja rajoittavia lakeja ja asetuksia. Violettaa kiehtoi se, että nämä asetukset oli asetettu voimaan vain ja ainoastaan siksi, että jollakin oli ollut liian hauskaa, ja joku toinen oli pahoittanut siitä mielensä.

Lista oli mielenkiintoista luettavaa; vuonna 1268 venetsialaisia oli kielletty heittelemästä hajuvedellä tai musteella täytettyjä kananmunia toistensa päälle... Vuonna 1339 venetsialaisia kiellettiin liikkumasta naamioituneena öisin ja häiritsemästä täten yleistä rauhaa… Vuonna 1458 miehiä kiellettiin menemästä luostareihin naisiksi pukeutuneina… Vuonna 1608 kiellettiin maskien ympärivuotinen käyttö, ja maskeja sai käyttää vain karnevaalien aikana tai virallisina juhlapyhinä, sillä jatkuva maskien käyttö murensi tasavallan jo entuudestaan löyhää moraalia…

“Signor Conti, miksi karnevaalien aikana käytetään maskeja? Olen lukenut aiheesta kaiken mahdollisen, mutten vieläkään ymmärrä asian perimmäistä syytä”, Violetta kysyi.

“Sitä ei oikein kukaan osaa sanoa, Violetta. Maskit saattavat olla ulkomaista vaikutetta, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole, ja koska naamioitumisen perinne on jo niin vanha, voi olla, ettei kukaan enää tiedä asian todellista laitaa. Oma käsitykseni on, että kun karnevaaliaikana tiukat lait jätetään pois käytöstä, ja ihmiset voivat omaksua minkä tahansa roolin itselleen yhteiskuntaluokastaan huolimatta, he voivat säilyttää juhlimisen ohella maineensa naamioitumalla. Naamion takana oleminen vapauttaa ihmiset tekemään niitä asioita, mitä he eivät muuten tekisi”, signor Conti vastasi pohdiskelevaan sävyyn.

“Jos he eivät tekisi hulluja asioita nyt karnevaaliaikaan, he tekisivät niitä paastonaikaan”, signora Rossi totesi paheksuvasti.

“Normaalisti korkeasäätyisten naisten ei ole suotavaa liikkua kotiensa ulkopuolella, mutta nyt karnevaaliaikaan jopa heillä on mahdollisuus halutessaan osallistua ilonpitoon naamioituneina”, signor Conti jatkoi keskeytyksestä piittaamatta. “Kuten sinullakin tänä iltana, Violetta.”

“Jokainen säädyllinen nainenkin alkaa käyttäytyä täysin moraalittomasti karnevaaleissa, siihen sinun ei pidä ryhtyä, Violetta…” Signora Rossin ääni jatkoi paasaamista, mutta Violetta ei kuunnellut häntä enää.

Violetta oli viettänyt suojattua elämää isänsä palatsissa, eikä hän ollut juuri koskaan käynyt kotinsa ulkopuolella. Lapsena se ei ollut häntä haitannut, mutta hän oli aikuinen nyt, ja hän koki tarvetta päästä näkemään maailmaa. Hän oli haaveillut karnevaaleihin osallistumisesta koko elämänsä ajan, ja vihdoinkin, tänä iltana, hänen unelmansa toteutuisivat.

Violetta oli elänyt tulevien juhlien tapahtumat tuhansia kertoja mielessään. Kaikki sujui aina samalla tavalla. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, syönyt, juonut, kujeillut, ja sitten, kun kaikki oli ollut melkein täydellistä, hän oli tavannut juhlien komeimman miehen, elämänsä rakkauden, ja mies oli johdattanut hänet tanssilattialle, ja he olivat tanssineet yhdessä tähtitaivaan alla.

Violetta kuitenkin ymmärsi sen, että seurapiireihin astumisella oli iloittelun ohella vakavampi puolensa. Todellisena tarkoituksena oli löytää hänelle kelvollinen aviomies. Hän oli leskeksi jääneen isänsä ainoa lapsi, ja Violettan vastuulla oli varmistaa suvun jatkuminen. Mitä laadukkaamman miehen hän saisi, sitä parempia jälkeläisiä hän tuottaisi.

Isä oli pitänyt huolen siitä, että Violetta oli saanut parhaan mahdollisen koulutuksen. Violetta yritti ajatella, että koulutus oli hänen omaksi hyödykseen, mutta hän ymmärsi kuitenkin sen, että häntä sivistettiin vain siksi, että hän olisi mahdollisimman hyvä tarjokas avioliittomarkkinoilla. Naisen tuli olla älykäs ja sivistynyt, mutta samalla nöyrä ja miehelleen kuuliainen. Aatelisen naisen olemassaolon tarkoitus oli juuri niin yksinkertaista.

Oli kuitenkin yksi venetsialainen nainen, joka teki poikkeuksen tässä asiassa. Signora Rossi oli kertonut tarinaa naisesta nimeltä Elena Cornaro Piscopia. Elena oli jo lapsena osoittanut neron ominaispiirteitä, ja oli päättänyt omistaa elämänsä opiskelulle. Hänen isänsä oli yrittänyt naittaa tytärtään, mutta turhaan, sillä älykäs nainen oli yksinkertaisesti kieltäytynyt menemästä naimisiin. Sen sijaan hänestä tuli vuonna 1678 ensimmäinen yliopistosta valmistunut nainen koko maailmassa. Elena oli väitellyt latinan kielellä Aristoteleestä häikäisevällä tavalla ja saavuttanut filosofian tohtorin arvonimen. Signora Rossin mukaan Violettan tuli pitää Elena Cornaro Piscopian esimerkki mielessään, eikä vain haihatella karnevaalihumun perässä.

Violetta pyyhkäisi Elenan mielestään, ja keskittyi ajattelemaan tulevaa iltaa. Näitä juhlia varten Violetta oli harjoitellut tuntikausia tanssimista, hänen upea pukunsa oli ollut jo kauan valmiina, ja hänen naamionsa odotti häntä hänen huoneensa pöydällä.

Moretta. Se oli naisten yksinkertainen musta kangasmaski. Sen kääntöpuolella oli pieni nappi, josta maskin käyttäjä piteli hampaillaan kiinni ja täten maskia paikoillaan kasvoilla. Moretta esti käyttäjäänsä syömästä, juomasta tai puhumasta. Se oli vaatimaton ja siveä maski, ja sen kantaja saattoi halutessaan ottaa muut ihmiset huomioon, tai olla ottamatta, ihan miten vain itse halusi. Sen käyttäminen olisi varmasti hyvin jännittävää.

“Violetta? Kuunteletko sinä minua ollenkaan?” signor Conti kysyi. Violetta hymyili. Pian olisi ilta, jota hän oli odottanut niin pitkään, ja hän ei olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään.

Ja ilta tuli, sittenkin liiankin nopeasti, aivan kuin aika olisi yhtäkkiä alkanut liikkua tavallista nopeammin. Violetta pukeutui palvelijoiden avustuksella pukuunsa, hänet kammattiin ja puuteroitiin ja hukutettiin parfyymiin. Kun hän katsoi itseään peilistä, hän hätkähti, sillä moretta kasvoillaan hän näytti aivan siltä, kuin hänellä ei olisi ollut kasvoja lainkaan. Signora Rossi nyökkäsi hänelle hyväksyvästi, ja sitten he liittyivät yhdessä Violettan isän seuraan gondoliin, ja lipuivat pitkin kaupungin suurinta kanaalia kohti tämäniltaista juhlapaikkaa.

Oli niin kaunista. Kaupungin valot, kanaalin tumma vesi, kaikkialta kantautuva iloinen nauru, laulu ja musiikki. Tämä ilta oli lupausta täynnä. Violetta oli niin jännittynyt, ettei osannut keskittyä mihinkään. Hän kosketti maskiaan kunnioittavasti hoikilla sormillaan.

He saapuivat perille loisteliaan palatsin eteen, ja isänsä saattamana Violetta nousi gondolin kyydistä. Signora Rossi jättäytyi syrjään, mutta Violetta tiesi signoran tarkkailevan itseään juhlien ajan. Palatsi oli täynnä toinen toistaan upeampiin asuihin pukeutuneita karnevaalijuhlijoita. Violettan isä tervehti muita vieraita ja esitteli heille Violettaa, ja Violetta niiasi kaikille syvään. Hän ajatteli, ettei jälkeenpäin tunnistaisi ihmisistä yhtäkään, sillä kaikilla oli maskit kasvoillaan, ja maskien takana kuka tahansa saattoi olla mitä tahansa. Yllätyksekseen hän huomasi ajatuksen häiritsevän häntä.

He istuutuivat aterioimaan ylelliseen ruokasaliin. Pöytä notkui herkkuja ja juotavaa, mutta Violetta ei voinut syödä eikä juoda mitään maskinsa takia. Hän ei uskaltanut ottaa maskia kasvoiltaan, eikä hän ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi, miten hänen tulisi toimia tässä tilanteessa. Moretta ei ehkä ollut sittenkään paras mahdollinen valinta, mutta isä oli vaatimalla vaatinut sitä tyttärelleen. Niinpä Violetta vain istui pöydän ääressä, katsellen salaa ympärillään aterioivia ihmisiä, kuunnellen puheensorinaa ja hälinää, toivoen, että olisi jossakin muualla.

Hän hätkähti tuntemuksiaan. Mitä hän oikein ajatteli? Tätähän hän oli odottanut kaikki nämä vuodet! Mutta silti hän ei voinut sille mitään, että tunsi pettymyksen tunteen sisällään. Kaikki tuntui vain jotenkin riittämättömältä. Missä oli se huuma, jonka hän oli odottanut tuntevansa juhlivien ihmisten keskellä? Hän ei tuntenut yhtään mitään. Pelkkää onttoutta.

Illallisen syötyään isä pyysi Violettaa mukaansa, ja johdatti tyttärensä kohti suurta salia, jossa tanssiaiset olivat juuri alkaneet. Isä tervehti taas ihmisiä, ja Violetta niiasi aina vain syvempään, ja tunsi menevänsä päästään sekaisin kaikessa siinä hälinässä. Kaikkialla oli vain maskeja, ja erivärisiä juhlapukuja, ja riehakasta tanssia, ja meteliä, sitä oli kaikkialla. Isä johdatti hänet vähän syrjemmälle, ja hän seurasi, ja niin he sitten seisoivat pitkän, hoikan miehen vieressä.

Mies oli pukeutunut valkoiseen bauta-maskiin, mustaan viittaan ja kolmikulmaiseen hattuun. Oliko hän komea vai ei, sitä ei voinut tietää, sillä hänen maskinsa kätki hänen kasvonsa kokonaan. Isä esitteli miehen tyttärelleen ja Violetta niiasi niin syvään kuin vain kykeni, kiinnittäen katseensa alas lattiaan, uskaltamatta katsoa tarkemmin tummia silmiä, jotka maskin takaa häntä katsoivat.

Puheista päätellen mies tunsi isän hyvin. Violetta tunsi olonsa hyvin hermostuneeksi. Hän tunsi isänsä työntävän häntä rohkaisevasti miestä kohti, ja mies pyysi Violettaa tanssimaan. Violetta tarttui miestä kohteliaasti ojennetusta kädestä, huomaten, että kyseessä ei ollut nuoren miehen käsi, ja mies saatteli hänet tanssilattialle.

Violetta tanssi ensimmäistä tanssiaan karnevaaleissa mystisen bauta-naamioisen muukalaisen käsivarsilla. Tämä oli jotakin, josta hän oli usein haaveillut, mutta mikään tilanteessa ei ollut niin kuin hän oli kuvitellut sen olevan. Kaikki vain tapahtui, eikä millään tapahtuneella ollut sen kummempaa merkitystä.

Mies puheli hänelle koko ajan, mutta mykkänä maskinsa takana Violetta ei voinut sanoa mitään, hän vain nyökkäili tai puisteli päätään. Ihmiset hänen ympärillään alkoivat olla humaltuneita ja kovaäänisiä ja koko ajan estottomampia käyttäytymisessään. Salin ilma oli tunkkainen ja ahdistava, ja Violettasta tuntui, ettei hän pystynyt kunnolla hengittämään.

Mies horjahti, ja Violetta huomasi tämän olevan humalassa. Hän yritti irrottautua miehen otteesta, mutta mies otti hänestä tiukemmin kiinni. Hän kuuli miehen sanovan, että moretta-naamio oli aina ollut hänen suosikkinsa, ja että siinä oli jotakin kiehtovaa, kun nainen ei voinut puhua mitään, ja Violetta muisti yhtäkkiä Elena Cornaro Piscopian ja sen, kuinka tämän eteneminen akateemisella uralla lopulta estettiin sen takia, että hän oli nainen, ja sitten bauta-naamioinen mies alkoi kuiskia hänen korvaansa.

Kuiskauksia, joita Violetta ei olisi halunnut koskaan kuulla.

Aika tuntui ikään kuin hidastuvan. Violetta pakottautui miehen otteesta irti ja pakeni, pakeni pois tanssivien ihmisten keskeltä, huomaten että maskit olivat vanhoja ja kuluneita, juhlapuvut parhaat päivänsä nähneitä, palatsin seinät hilseilivät vanhuuttaan, kaikkialla löyhkäsi hiki ja eritteet, ilman täyttivät himokkaat huokaukset ja humaltuneet sanat, ja että bauta-naamioinen mies tarttui tottuneesti kiinni jostakin toisesta naisesta ja veti tämän syleilyynsä

ja samassa Violetta oli tanssisalin ulkopuolella.

Signora Rossi seisoi hänen edessään eikä sanonut mitään, viittasi vain tyttöä tulemaan mukaansa, ja he kävelivät ulos laiturille. Violetta kuuli signoran sanovan jollekin, että Violetta ei voinut kovin hyvin, ja että heidän olisi lähdettävä. Violetta nousi gondolin kyytiin, ja oli turvassa, signora Rossin käsi kädessään.

Kanaalin vesi oli tummaa. Violetta repäisi morettan kasvoiltaan, ja hetken ajan hän ajatteli paiskaavansa naamion kanaaliin, mutta malttoi sitten mielensä. Venetsian naamiot! Niiden takana kuka tahansa saattoi olla mitä tahansa, eikä millään ollut mitään väliä. Se ajatus sai hänet voimaan pahoin.

“Isäsi on päättänyt, että tulet avioitumaan äskeisen tanssipartnerisi kanssa ennen kuin vuosi ehtii kulua”, signora Rossi sanoi hiljaa. “Se tulee olemaan aluksi vaikeaa, mutta se muuttuu helpommaksi.”

Violettan oli vaikea hyväksyä asiaa. Tätäkö varten hän oli valmistautunut koko elämänsä? Kouluttautunut, harjoitellut, sivistänyt itseään? Ollut valmiina tarjoamaan parastaan? Violettalla oli ollut niin suuret odotukset karnevaaleista ja elämästä muutenkin, ja nyt hän pelkäsi, että paras osa kaikkea oli ollut odottaminen ja se, kuinka hän oli elänyt elämäänsä päänsä sisällä. Tosiasia oli se, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaisuuteensa, sillä asiat oli jo päätetty hänen puolestaan.

“Se on sinun velvollisuutesi, Violetta”, hän kuuli signoran äänen sanovan jostakin kaukaa.

Violetta otti morettan käsiinsä ja katsoi sitä pitkään. Naamio oli kasvoton ja mykkä. Kuten hän itsekin.

 

...

Julkaistu alun perin Rubikonin rannalla -blogissa 23.2.2022